learn more

Timo Kauniston kotisivut

Terve. Ja tervetuloa sivuilleni. Olen Timo Kaunisto Alastarolta Varsinais-Suomesta. Olen valtuutettuna Loimaan valtuustossa. Näiltä sivuilta löydät kirjoittamiani kolumneja ja kannanottoja. Politiikan tapahtumista ja muistakin ajatuksistani voit lukea päiväkirjastani.

learn more

Uusiutuvilla luonnonvaroilla työpaikkoja Suomeen

Suomi tarvitsee uusia työpaikkoja ja lisää veronmaksajia. Meillä ei ole öljyä, mutta meillä on paljon enemmän. Metsien, peltojen ja vesiemme luonnonvaroja hyödyntämällä voimme luoda kaivattuja työpaikkoja. Kymmenessä vuodessa tälle osaamiselle luodaan jopa 100.000 uutta työpaikkaa. Samalla huolehdimme tasapainoisen, kestävän Suomen rakentamisesta.

learn more

Kuntien on parannettava yhteistyötään

Kunnat vastaavat julkisten palvelujen tuottamisesta: terveydenhoidosta, kouluista ja sosiaaliavusta. Palvelut kallistuvat kun Suomi ikääntyy. Palvelut on tehtävä tuottavammin. Tuottavuus tarkoittaa ennen kaikkea tietotekniikan parempaa hyödyntämistä.

learn more

Vanhustyö paremmaksi

Suomi vanhenee. Seniorisuomalaisissa on paljon voimaa suomalaisille perheille ja talouden pyörien pyörimisille. Meidän on kyettävä tarjoamaan hyvän elämän mahdollisuudet myös ikääntyville. Emme voi sivuuttaa yksinäisyyden ja syrjäytymisen uhkaa.

learn more

Betonipolitiikka on torjuttava

Betonipoliitikot ovat jälleen heränneet henkiin. Suurten kaupunkien sinipunavoimat haluavat tiivistää Suomen muutaman taajaman ympärille. Omakotitalosta tehdään ilmastopolitiikan kirosana ja kaupunkien gryndereille ohjataan uutta, ahdasta rakennettavaa.

learn more

Vanhuuden arvo

Maaseudun Tulevaisuus 1.6.2009

Lyhyen ajan sisällä on paljastunut kolme sarjamurhaepäilyä. Kaikissa osapuolina hoitohenkilö ja uhrina hoidettava, viimeisimmässä vanhukset kotonaan.

Analysoitu on. Sairas mieli ja sairaaksi viljelty narsismi ovat luoneet kuvan yli-ihmisestä, jolla on oikeus tai jopa velvollisuus päättää muiden elämästä. Kuinka ollakaan, kyse ei ole vain suomalaisesta ilmiöstä, mutta kuinka herkästi toiset meistä ovat tämän iljettävän koukun nielleet. Myyttiä ruokkii julkisuus, kilpailuhenki, kuka on rikollisista rikollisin.

Kysymys on ääri-ilmiöstä – toivottavasti. Osoittelun kohteena vanhuus, heikkoudeksi ja taakaksi koettu vanhuus, on silti lisääntymään päin. Rahasta kait on olevinaan kysymys. Väki harmaantuu ja yhteiskunnan väkipyramidin veritulppana suuret ikäluokat tulevat vanhuusikäänsä. Se kysyy väkisinkin resursseja ja kärsivällisyyttä hyvinvointipalveluilta ja veronmaksajilta. Tilastot näyttävät, että kansalainen on kalleimmillaan yli kahdeksankymppisenä.

Raha myrkyttää arvot. Omat isovanhempani kertoivat kauhutarinoita huutolaisista – lapsista ja vanhuksista, joiden huolenpito uskottiin ihmisen ostaneen kontolle. Nyt kunnissa tuskaillaan hoidon kalleutta ja ratkaisuja haetaan kilpailutuksella ja esimerkiksi järjestöjen vapaaehtoistyöllä. Huutolaiskulttuuriin on vielä matkaa ja sellaisen sivistys-Suomi saa luvan pitää historiansa painolastina. Voi silti kysyä, onko vanhuuden arvo vain petipaikan ja vaippasatsin hinnalla mitattu?

Tunnustan, että kuntapäättäjänä tunnen tässä asiassa suurta riittämättömyyttä. Valtuuston pöytiin vanhuus tulee numeroina: hoitopaikkoina, sairaspäivinä, erikoissairaanhoitona ja lääninhallituksen mitoittamana henkilökuntatarpeena. Ei ole pelkoa siitä, etteikö ihmisen tarpeita osattaisi standardoida. Mene nälkääs valittaan, niin kyllä me herrat lyödään semmoset rätinkit eteen…

Olen kuitenkin oppinut, että palveluita voidaan hoitaa kahdella tavalla, ainakin. Totta on, että rahalla voidaan parantaa yhtä ja toista puutetta. Se taas edellyttää, että massissa on mistä ottaa. Joudumme tunnustamaan – kautta Suomen – että yritämme toimia liian alhaisella veroäyrillä ja muilla tuloilla. Kuntataloudessa tunnetusti kaikki menee mitä tuleekin, mutta tässä on käännekohta. Uskon, että yli 20 prosentin kohoavat veroäyrit ovat jatkossa kuntien arkipäivää.

Se toinen puoli onkin sitten henkisempää sorttia. Ihmisyyden arvostaminen ja tunnustaminen on tehtävä, joka kuuluu jokaiselle. Se tarkoittaa paitsi parempaa välittämistä toisistamme, myös itsestämme huolehtimista. Missä menevätkään yksilön vastuun ja yhteiskunnan vastuun välttämättömät rajat?

Parhaimmillaan tämä näkyy tavassa elää vanhuutta. Olen lukenut yksityisestä vanhainkodista – tai mikä olisikaan paras nimi – missä asukkaat suorastaan pakotetaan yhteisöllisyyteen ja myös parempaan vastuuseen itsestään. Arkeen kuuluu normaaliaskareita, liikuntaa ja muuta yhteistä toimintaa niille, jotka sitä haluavat. Pakko-ohjelmia eikä minuuttiaikatauluja ei rakenneta.

Tämä tietysti vaatii kaikilta vähän enemmän. En silti usko sen maksavan juurikaan tavanomaista laitoshoitoa enempää. Sama asetelma kuin vaikkapa junnujen jalkapallojoukkueen ryhmääntymisellä: vetäjästä on kiinni niin paljon.

Joitakin viikkoja sitten olin kuulemassa tulevaisuuden tutkijaa. Hän sivalsi visionaan, että suurperhe tulee takaisin vastaamaan omistaan.

Ehkä. Mutta olisimmeko kaikki yhtä suurta perhettä toisillemme?

Ei Kommentteja

Ole hyvä ja ota kantaa!

Kommentoi