learn more

Timo Kauniston kotisivut

Terve. Ja tervetuloa sivuilleni. Olen Timo Kaunisto Alastarolta Varsinais-Suomesta. Olen valtuutettuna Loimaan valtuustossa. Näiltä sivuilta löydät kirjoittamiani kolumneja ja kannanottoja. Politiikan tapahtumista ja muistakin ajatuksistani voit lukea päiväkirjastani.

learn more

Uusiutuvilla luonnonvaroilla työpaikkoja Suomeen

Suomi tarvitsee uusia työpaikkoja ja lisää veronmaksajia. Meillä ei ole öljyä, mutta meillä on paljon enemmän. Metsien, peltojen ja vesiemme luonnonvaroja hyödyntämällä voimme luoda kaivattuja työpaikkoja. Kymmenessä vuodessa tälle osaamiselle luodaan jopa 100.000 uutta työpaikkaa. Samalla huolehdimme tasapainoisen, kestävän Suomen rakentamisesta.

learn more

Kuntien on parannettava yhteistyötään

Kunnat vastaavat julkisten palvelujen tuottamisesta: terveydenhoidosta, kouluista ja sosiaaliavusta. Palvelut kallistuvat kun Suomi ikääntyy. Palvelut on tehtävä tuottavammin. Tuottavuus tarkoittaa ennen kaikkea tietotekniikan parempaa hyödyntämistä.

learn more

Vanhustyö paremmaksi

Suomi vanhenee. Seniorisuomalaisissa on paljon voimaa suomalaisille perheille ja talouden pyörien pyörimisille. Meidän on kyettävä tarjoamaan hyvän elämän mahdollisuudet myös ikääntyville. Emme voi sivuuttaa yksinäisyyden ja syrjäytymisen uhkaa.

learn more

Betonipolitiikka on torjuttava

Betonipoliitikot ovat jälleen heränneet henkiin. Suurten kaupunkien sinipunavoimat haluavat tiivistää Suomen muutaman taajaman ympärille. Omakotitalosta tehdään ilmastopolitiikan kirosana ja kaupunkien gryndereille ohjataan uutta, ahdasta rakennettavaa.

learn more

Pieni Elämänkertani

Pieni elämäkertani

Synnyin alkuvuodesta 1963 Alastarolla, perheeni keskimmäisenä lapsena. Isosiskoni Maarit oli syntynyt runsasta vuotta aiemmin, Hannan vuoro tuli sitten kuuden vuoden kuluttua.Isäni ja äitini olivat paria vuotta aiemmin menneet naimisiin ja ryhtyneet viljelemään, aluksi vuokralla, Kauniston tilaa Alastarolla, aivan Huittisten rajalla. Kaunisto oli torppa, jonne isoisäni isä Heikki perheineen muutti 1892 Metsämaalta. Muuton syy oli ajan hengen mukainen: edellisen torpan kontrahti loppui ja lähtö tuli.

Ei auttanut, että Heikin isä oli Iso-Uotilan talon isännän nuorempi veli. Torpan paperit tehtiin vain elinajaksi. Olimme osa maaseudun kuuluisaa liikaväestöä, osa kärjistyvää ongelmaa. Torppa löytyi muutaman katsastetun vaihtoehdon jälkeen. Paikka, jossa oli muutama hehtaari peltoa ja heikot rakennukset, oli vaihtanut viljelijää usein.

Perheellä oli mukanaan jo Metsämaalla syntyneet toistakymmentä lasta. Heistä moni teki tai sai myöhemmin omat torppansa lähiseudulta, jopa samalta kylältä. Mikko-pappani syntyi nuorimpana ja ainoana uusissa elämänoloissa ja tuli lopulta juuri itsenäistyneenä torpparina talonsa isännäksi 20-luvun alussa.

Mikko oli paitsi haitarilla hullutteleva pelimanni, myös ankara työmies. Hän ei kiirehtinyt naimisiin vaan teki ensin sen ajan taloksi suuret betonitiilinavetan, kanalan, tappurisuulin, asuinrakennuksen ja raivasi uutta peltoa. Avioon naapurikylän Ellin kanssa mentiin vasta liki nelikymppisenä 30-luvun puolella.

Isäni Reino syntyi vuonna 1937 esikoisena, juuri sotien alla.

Äitini Tuulan suku on niinikään torpparisukua, Huittisten Huhtamon Rautaojia. Itsenäistynyttä torppaa pilkottiin vielä lasten kesken siten, että Otto-isoisäni ja Sylvi-mummoni viljeltäväksi 30-luvulla jäi lopulta kuuden hehtaarin tila. Äitini syntyi toisena lapsena vuonna 1938.

Otto-pappani kävi alikersanttina Huittisten miesten kanssa kaksi sotaa – Summasta Syvärille – sai jatkosodan loppuvaiheessa keuhkotaudin ja kuoli heti alkuvuonna 1945. Sylvi-mummu meni uusiin naimisiin ja perheeseen syntyi vielä neljä tyttöä lisää.

Äitini toimi muutaman vuoden Huhtamon meijerillä maitoplikkana, kunnes avioliiton myötä ryhtyi isäni kanssa 60-luvun alussa viljelemään Kauniston tilaa. Torppaan oli tullut tuolloin 21 hehtaaria peltoa, lehmiä oli viisi-kuusi, muutama emakko ja lisäksi kanoja. Varsin tyypillinen sen ajan perheviljelmä siis.

Vanhempani laajensivat tilaa melko tavalla. Lypsykarjaan panostettiiin rakentamalla 24 lehmän parsinavetta vuonna 1969. Isä teki rahtiurakointia puimurilla, toimi pienviljelijäyhdistyksen puheenjohtajana, rakennettiin kylälle yhteiskuivureita, hankittiin ja raivattiin peltoa. Tila kasvoi 90-luvun alkuun mennessä vuokramaineen liki 80 hehtaarin ja parinkymmenen lehmän tilaksi.

Isä oli ja on edelleen vahvasti kunnallispolitiikassa mukana. Alastaron kunnanvaltuustoon hänet valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1964 – ja sen jälkeen jo kymmenen kertaa uudelleen. Puheenjohtajistoon hän on kuulunut tuosta ajasta ainakin puolet. Lisäksi tulivat monet luottamustoimet Alastaron meijerissä ja Loimi-Maidossa, osuuspankissa ja mainitussa pienviljelijäyhdistyksessä.

Syrjäkyliltä keskustaan

Kotikyläni Hennijoki on Alastaron laitaa. Itse asiassa sieltä on paljon paremmat yhteydet Huittisiin – Pori-Helsinki valtatie linjattiin Korsimon aikana aivan pitäjien rajalta loimaalaisten ja punkalaitumelaisten kinatessa kumman kylän kautta tien pitäisi kulkea. Laidalla ollaan muutenkin. Kun istun kotitaloni rappusilla vankasti Varsinais-Suomessa paistaa heti etuvasemmalla Satakunta ja oikean käden puolella Pirkanmaa. Heimoeroja ei kylläkään erota kuin kartalla.

Olen syntynyt alkuvuonna ja menin kouluun kuusivuotiaana. Siskolikka oli mennyt vuotta aiemmin ja yksin kotona oli tylsää. Äiti talutti tien varteen ja siitä lähdettiin kirkonkylään – isä oli valtuustossa ollut juuri lopettamassa lähes kaikkia sivukylien kouluja. Todellinen viidakkolinja. Vanha Scania kiemurteli useamman sivukylän ennen kuin pääsimme kirkolle asti. Tunnin se kesti, per siivu. Olin ensimmäinen, joka tuli kyytiin ja viimeinen, kuka jäi pois.

Siihen aikaan bussissa kulkivat kaikki: kauppareissulaiset, putelinhakijat, kansalaiskoululaiset. Tuuletus ei pelannut – paitsi jos onnistui vääntämään jumittaneen tuuletusikkunan auki – ja polttaa sai siihen aikaan vapaasti. Ja sitä oikeuttahan takapenkin pojat kyllä viljelivät.

Tein sitä reissaamista yhdeksän vuotta Alastarolle. Inhoan yhä bussimatkoja.

Mulla oli havaittu vasemmassa silmässä karsastusvika niin että jouduin pitämään laseja, joista oikea linssi oli peitetty vain valoa läpäisevällä lapulla. Lasien takia olin tuomittu lukutoukaksi ennen aikojani. Harrastin kyllä kotona juoksua ja hiihtoa, palloa pelattiin aina välkällä. Koulun joukkueeseen ei kuitenkaan ollut asiaa: haaveilin aina koulujen välisistä jalkapallomatseista, jonne hyvä ystäväni Kulmalan Immu valittiin jo kolmannelta luokalta. No, Immun ja muiden Kulmalan poikien kanssa pelattiin sittemmin 15 vuotta Huhtamon Nuorisoseuran porukassa palloa.

Koulussa olin alussa hyvin keskiverto, hitaasti syttyvää tyyppiä. Keskikouluun en enää joutunut pyrkimään, mutta todistukset sinne kyllä lähetettiin. Peruskoulu tuli, kun olin neljännellä yhteiskoulussa. Alastarolla suurempi muutos taisi olla oripääläisten tulo samaan kouluun. Kunnallista säästöä. Melkoinen kuhina ja vähän nahinaakin. Mutta ne oripääläiset tytöt olivat kyllä miellyttäviä muodikkaine huulikiiltoineen ja BCR-kamppeineen. Yksikin Taina…

Olen ehdottomasti 70-luvun lapsi. Muistan vieläkin, kuinka Jarno Saarinen kuoli Monzassa: millainen oli Hurriganesin Roadrunnerin kansikuva: kuinka Lasse Viren kaatui ja nousi: muistan Beaversin farkut, isot kammat perstaskussa, leveät lahkeet ja kaulukset, pitkät tukat: Eppujen Aknepopin ja Teddy and the Tigersin: muistan, että Nuorten Sävellahja alkaa kello 16 lauantaina: ja pystyisin ehkä vieläkin maistamaan Rymdin maun ja äänittämään euroviisuja televisiosta mikin kautta omalle C-kasetille.

13-vuotiaana maailmankuvani laajentui, kun ostin oman mopon. Se oli Tunturi Super Sport, kovakromi, ilmajäähdytteisellä Puchin 50 cc koneella. On se mulla vieläkin.

Tienasin rahat itse. Tosin isältä sain alkupääoman eli sonnimullikan. Kasvatin tämän Jumbo-pojan 180-kilon lihapainoon ja sain siitä rapiat 2 tonnia Helsingin Kauppiailta. Tunturi maksoi 2150 markkaa Lauttakylässä.

Tunnustan. Eihän sillä yleisellä tiellä saanut ajaa ennen kuin oli viidentoista. En vetoa tietämättömyyteen enkä tyhmyyteen. Mopo nyt vain oli ainoa keino liikkua niillä main. Futistreeneihin, kavereiden luo. Olisiko lieventävä asianhaara se, että kävin minä sillä rippikouluakin?

Huittisiin ja Huhtamoon

Keskikoulun jälkeen menin Huittisiin, Lauttakylän lukioon syksyllä 1977. Kaveriporukka vaihtui taas ja tuli uudet kuviot. Bussi kulki nyt sopivasti läheltä toiseen suuntaan. Mentiin läpi Huhtamon naapurikylän, Huittisten laidalla.

Huhtamolaisia tunsin jo paljon: olin aloittanut niillä kylillä perinteisen jalkapallon peluun muutama vuosi aiemmin. Pelasimme Punkalaitumella aluesarjaa, ensin Kanteenmaan, sitten Huhtamon porukassa. Talvella alle vaihdettiin luistimet. Alkuun putsasin meidän paskalammen jäältä peliareenaa joka viikonlopuksi. Sittemmin talkoiltiin kaukalot sekä Kanteenmaahan että Huhtamoon. Sarjaa pelattiin Punkalaitumella ja Alastarolla.

Lukiossa opiskelutahti koveni. Olin C-luokalla, pitkän matikan porukassa. Jo Alastarolla olin pärjännyt hyvin, mutta nyt päätin ruveta tosipinkoksi. Tein niin kuin urheilija-Salakka Kummeleissa: painoin ”persheellä”. Tarkoittaa sitä, että korvasin lahjojen puutetta kovalla työnteolla. Ei silti, kielet ja reaaliaineet oli mulle mukavia ja helppoja. Matikka tuotti enemmän tuskaa.

Hikoilu antoi sikäli tulosta, että todistuksen keskiarvo kohosi kovaksi. Kirjoituksissakin keväällä 1981 puhtaat ällät paukahti kaikesta muusta kuin matikasta. Siinäkin pääsin standardirajalle, 42-pisteeseen. Vahinko vain, että sen vuoden ällän raja nousi pistettä korkeammalle.

Tajusin muutaman vuoden perästä, että onneksi jäi maineikas kuusi ällää tulematta ja juttu Lauttakylän Lehteen tekemättä.. Sitä olisi voinut erehtyä luulemaan osaavansakin jotain, jotain erityistä.

Lukiosta jäi silti hyvät muistot. Olemme tavanneet porukkamme kanssa aina silloin tällöin. Hauskaa oli, että meidän luokalta kaikkiaan viisi taisi lopulta päätyä maatalous-metsätieteelliseen Helsinkiin eri linjoille opiskelemaan.

Kesät ja viikonloput kuluivat kotohommissa. Kesät olivat yleensä yhtä heinäntekoa. Säilörehunkorjuu aloitettiin melkein heti kylvöjen perään, jatkettiin kuivaheinällä ja palattiin taas virtasen pariin. Sitten olikin jo puintien ja kyntöjen vuoro. No, illat jäi jalkapallolle, tiistaisin ja torstaisin Huhtamossa ja pelit päälle, ympäri Satakuntaa.

Perustimme Punkalaitumelle Juju-78 –seuran, aloitettiin vitosesta ja noustiin neloseen. Mut tuupattiin maaliin, kun olin hidas mutta kankea kärkimies. Tykkäsin kyllä pelipaikasta, vaikka 17-vuotiaalle kossille miestenpelit oli välillä rankka paikka. Opin kantamaan joukkuepelissäkin vastuuta aika nuorena: maalivahdin rooli on vähintäänkin haasteellinen. Ja kyljet ja polvet oli tässä lajissa aina naarmuilla, vaatteiden kunnosta puhumattakaan.

Nelosen vuoden jälkeen lopetimme kinaamisen Punkalaitumen poikien kanssa ja panimme oman porukan Huhtamoon, sieltähän meistä oli 80-prosenttia muutoinkin. Aloimme taas vitosesta, lopulta noustiin pienen kylän porukalla, viidentoista äijän turvin aina liiton kolmoseen saakka. Siinä oli muuten hohtoa kun Huhtamon paras porukka kävi pelaamassa Hämeenlinnan parasta porukkaa vastaan. Oli siinä Nuorisoseuran pinkotuototkin lujilla, kaikki meni meitin poikain reissaamiseen, sori vaan Huhtamon mummot!

Muualle en hommiin päässyt (siksi kun kotona oli aina tuota tekemistä) eikä vaihto-oppilaita siihen aikaan maaseudulta juuri lähtenyt. Sain kuitenkin stipendimatkan Ruotsiin, jossa viikon päivät viivyin Malmössä sikäläisessä lukiossa. Olihan se erilaista touhua, koulu oli tekniikkapainotteinen, melkein matikkaa vain. Ja Ruotsin ulkomaalaispolitiikka näkyi vahvasti kouluilmeessä. Hämmästyttävintä oli todeta, että kouluruotsilla pärjäsi jotenkuten hampaattomien äijien Skånessa asti!

Pientä bisnestä tuli tehtyä omaankin lukuun. Kasvatin edelleen sonneja ja yhtenä kesänä possujakin nikkaroimassani kesäsikalassa. Sain niistä myöhemmin rahat auton ostoon -. kun vanhemmat sponssasivat vahvasti rehut ja tykötarpeet.

Valtaa ja Voimaa – Maamiäskoulu Loimaa

Lukion jälkeen oli ajatus pyrkiä yliopistoon. Varhaisesta koulun aloittamisestani johtuen täytin kirjoitusten aikaan 18 enkä päässyt inttiinkään vapaaehtoisena. Tietenkin mulla oli vahva halu ruveta joskus maanviljelijäksi, mutta vanhemmathan olivat vasta nelikymppisiä. Opiskeluintoa lukion jälkeen riitti, eihän lukuhomma ollut isompaa tuskaa tuottanut.

Minua kiinnostivat reaaliaineet: historia ja biologia. Ajattelin, että menen maatalous- ja metsätieteelliseen mutta pyrin varoiksi Turkuun hissaa lukemaan. Siinä taisi käydä niin, että upposin historiaan liian syvälle. Viikin kirjat tuli kyllä luettua miten kuten, mutta en hoksannut pääsykoetekniikkaa. Sitä paitsi: Viikki oli armottoman suosittu ja maamieskoulun ja intin käyneet saivat lisäpisteitä jo Porthanian pyöröovista kävellessään. Taisi olla niin, että sisään opintoihin pääsi lopulta vain joka yhdeksäs.

Helsingistä ei siis lopulta kirjettä kuulunut, Turusta kyllä. En sitten lopulta innostunut siitäkään, kun ajattelin yhä Viikkiä vaihtoehtona. Aivan kalkkiviivoilla hokasin Loimaan Lehdestä, että maamieskoululla alkaa ensimmäinen yo-linja ja vielä on joku paikka vapaana. Soitin ja pääsin.

Tykkäsin luokasta ja opetuksesta. Meitä kevään ylioppilaita taisi olla vain kolme-neljä, monet olivat jo yrittäjiä itsekin. Mutta ajasta tuli hauska ja opettava. Asuimme koululla, päärakennuksessa. Oma kämppämme Perhon Teemun, Uudentalon Jukan ja Rastaan OoPeen kanssa oli legendaarinen Jumppasen vintti. Selvisimme hengissä ja niin selvisi koulukin. Loimaa kaikkine kolmine huvinpitopaikkoineen tuli tutuksi. Yritimme jättää lähtemättömän jälkemme myös Turun yöelämään siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ainakin pystypienan hitsaustaitoa rikkaampana pyrin seuraavana kesänä uudelleen Viikkiin. Pääsin.

Viikin Vihreä Laakso

Ystäväni päätoimittaja ja yhteiskuntatieteiden maisteri Seppo Huiku on väittänyt agronomeja Suomen tiiviimmäksi salaseuraksi. Väitteessä on puolet totta. Valetta on vain se, että salaseurasta ei ole kysymys.

Kaikki lähtee tietenkin siitä, että viikkiläisiä on vain Helsingin Yliopistossa. No, mettänhoitajia tulee myös Joensuusta, mutta he ovat Helsingissäkin vähän omaa sakkiansa, irti agraareista, ympäristötieteilijöistä ja elintarvikeporukoista. Tiedekunta on pikkuisen erillään, sillä on omat asuntolansa, aktiiviset ainejärjestönsä ja vilkas sisäinen sosiaalinen pääomansa. Voi sitä väittää hiukan umphenkiseksikin, mutta viikkiläiset ovat aina olleet pyrintöjen etulinjassa vaikkapa HYY:n hallinnossa tai suhteissa ulkomaisiin yliopistoihin, maineikkaat Pohjoismaiset Mestaruuskisat yhtenä esimerkkinä mainitakseni.

80-luku oli innostavaa aikaa. Ympäristötietoisuuden kasvu ja harjoitetun maatalouspolitiikan kritiikki näkyivät ja kuuluivat luentosaleissa ja käytävillä. Joskus oli suorastaan vaikea olla vain opiskelemassa, kun aktiviteetteja oli tarjolla niin paljon, ja joka suuntaan.

Ensimmäinen vuoteni meni opiskelun merkeissä, pääsääntöisesti. Kotoisten PM-kisojen myötä pääsin kuitenkin heti mukaan jalkapalloporukkaan ja samalla kosketukseen vanhempien vuosikurssien kanssa. Tätä kautta ne salaseurat tulevat. Innokkaana nuorena miehenä kahmin vuodessa vajaat 50 opintoviikkoa oikein itsekään tajuamatta mitä niillä halusin tehdä.

Kevätkylvöt kävin tekemässä Alastarolla ja sitten lähdinkin Säkylään inttiin. Kuuman kesän 83 ryynäsin Prikaatin neljännessä komppaniassa. Meno oli kovaa vielä siihen maailman aikaan. Aliupseerikoulu sattui sateiseen syksyyn ja Rukkiin lähdettiin lokakuun lopulla.

No, Haminan aika meni vähän haahuillessa. Kävi niin kuin monelle intin aikana: tyttöystävän kanssa ei etäsuhde enää toiminut. Keskityimme päärakennuksessa siis kakkoskomppanian virittämiseen armottomaan taisteluun alakerran sissiporukkaa vastaan tulevalla Kirkkiksellä. Takapuolelleen meni, jo ensimmäisellä ampumarastilla. Vauhtia meillä kyllä riitti, vaikka itse sippasin oikein klassisesti.

Vapauduin vänrikkinä Ruusun päivänä. Kotiuttamispäivänä pidin puheen, ensimmäisen, jota lehdissä siteerattiin. Nimeni oli kirjoitettu väärin, of course.

O Canada!

Palveluksen viime kuukausina olin hommannut itselleni Viikin opintoihin kuuluvan harjoittelupaikan. Halusin ulkomaille, pääsin Kanadaan.

Tahtoivat minut tietenkin kevättöihin, mutta kun olin sotimassa. Passia en saanut ennen sotilaspassia eikä viisumia tullut ilman passia. Kotiuttamispäivä oli sikäli kiiruinen, että sotilaspassi taskussa ajoin ensin kovaa kyytiä Loimaalle vallesmannille ilmoittautumaan, sain ennakkoon tilatun passini ja kerkesin vielä viisumiasioissa Helsingin espalle Kanadan suurlähetystöön juuri ennen neljää. Paperit kunnossa lensin seuraavana päivänä kohti Winnipegiä ja Wolfin tilaa.

Suurtahan siellä oli kaikki, paitsi hevostalli, jonka paskaduunit tietenkin kuuluivat harjoittelijalle. Normaali perheviljelmätila, 1200 hehtaaria peltoa, Klaus ja Elsa, poika Tom apuna, tytär Andrea opiskelemassa. Itse olin ainoa ulkopuolinen työntekijä, lukuun ottamatta Brian Hiebertiä, joka keväällä oli muutaman viikon traktorikuskina.

Mielenkiintoinen tila ja isäntäväki. Syntyjään saksalaisia, muuttaneet preerialle Stuttgartista vasta 70-luvun alussa. Kaupunki tuli pelloille. Myivät neljä hehtaaria Saksasta: sillä sai 500 hehtaaria Manitobasta. Öljykriisi iski sopivasti, viljan hinta nousi ja saivat lentävän lähdön.

Auringontarkka mies. Ajoi kesken puintipäivänkin pellolta vaihtamaan Gleaneriin öljyjä, kun tuli tunnit täyteen. Elsa hermoili säitä ja markkinoita. Mukava perhe, kaiken kaikkiaan. Puhuivat keskenään lälläreillä schwaabisaksaa, jota minäkin yritin ymmärtää, usein huonolla menestyksellä.

Kanada on muutenkin mukava maa. Jenkkien pikkuveli, mutta itsenäinen ja vapaamielinen. Maatalous ei herätä intohimoja, sillä se elättää yhä niin monta. Tukea käytetään improvisoiden: esimerkiksi keskilännen vehnä kulki rahtivapaasti suurten järvien satamiin.

Meitä oli lähiseudulla kaikkiaan kolme Viikin harjuria, Mäenpään Jari, Svärdin Henkka ja minä. Ostettiin kolmeen pekkaan auto: 1972 mallinen Chrysler. Iso ja komea, nätti ajella vaikka bensaa meni 20 litraa satasella. Halpaa löpöä, siihen aikaan.

Kesälomareissulla kierrettiin suuret järvet, käytiin suomalaisseuduilla. Osuttiin johonkin MAST-harjureiden bileisiin Minnesotassa. Marraskuun alussa tuli talvi ja me lähdettiin kohti Vancouveria, yli Kalliovuorten. Kimppaan eksyi yksi paikallinen liftari, matkalla lähetysasemalle Peruun. Kaveri tuli meidän kanssa aina Tijuanaan Meksikoon asti. Sillä oli hyviä kontakteja Up with People –ryhmästä, jossa veljensä oli kiertänyt maata edellisvuonna. Saatiin halpoja majapaikkoja perheistä, joihin meillä eikä meidän liftarilla ollut muuta yhteyttä kuin tuntematon velipoika. Mahtaisko meillä onnistua?

Kuuden viikon reissaamisen jälkeen palasimme itsenäisyyspäivänä Suomeen New Yorkin kautta. Chrysler piti jättää Nykkiin jollekin huijarille. Sääli.

Aikani päätoimittajana

Takaisin Viikkiin palasin kevääksi 1985. Paikka oli muuttunut. Oma kurssini oli opiskeluissa edellä, uutta polvea oli tullut sisään.

Minusta tuli opiskelija-aktiivi. Tein aluksi tiedotuslehti Maatiaista ja huomasin kulkevani keskustelevissa porukoissa. Syksyllä tulin valituksi Sampsa-ainejärjestön perinteikkään lehden päätoimittajaksi. Kokosin ympärilleni väkeä, jolla oli halua muuttaa lehteä. Haaveena oli saada sillä vauhtia pysähtyneeseen maaseutukeskusteluun, myös Viikin Koivun ja Tähden alle pysähtyneeseen maailmaan. Mukana tiimissä oli monta sittemmin toimittajan tai kirjoittajan uralle herennyttä: DJ. Aakkula, Maija Elonheimo, Annu Teppo, Rea Peltola.

Amatöörejä oltiin, kerta kaikkiaan. Ensimmäisiä lehtiäni en kehtaa enää edes katsella. Mutta kai niissä jotain henkeä oli, kun tuhannen kahdensadan painos häipyi nopeasti yliopiston jakelupisteistä ja muutamalla oikealle tilaajalle.

Ensimmäisen kerran ymmärsin, että sanalla voi vaikuttaa. MTK:sta tuli paheksuva kirjoitus, jonka julkaisin, tietenkin. Loppuvuonna sain kutsun keskusteluun Simonkadulle. Halusivat kaiketi tietää, millaisiin ajatuksiin maatalousylioppilaiden tulevaisuutta ohjailtiin. Nevalan Markkun ja Markkasen Anaskin kanssa itse asiassa käytiin hyvinkin rauhallinen rupattelu. MTK:ta häiritsi enemmän se, että emme olleet niin ortodokseja, että olisimme lähteneet virallisesta linjasta liikkeelle. Annoimme tilaa esimerkiksi SAK:n maatalousohjelmalle, mikä ei olisi koskaan onnistunut sen aikaisessa Maaseudun Tulevaisuudessa.

Olin nuori, innokas – tihkuimme paatosta. Eetos taisi jäädä niiden muutaman aika hyvin onnistuneen parodiajutun varaan. Niistä tuon ajan Sampsa sittenkin muistetaan, jos joku yleensä muistaa. Vuosikurssit tulevat ja menevät, virkamiehiksi ministeriöön, neuvontaan tai yrityselämän palvelukseen. Tulee joistakin maanviljelijöitäkin ja paikkakuntansa napahenkilöitä.

Ainakin ennen. Agronomi – tuo Suomi-elokuvan sankari on tänään paljon mainettaan arkisempi hahmo. Sääli – näin agronomin näkökulmasta.

Olin vielä pari vuotta Sampsa-lehden kuvioissa mukana päätoimittajakauteni jälkeen. Kirjoitin mm. Huidunperän Pesänjakajia, omaa vapaan pudottelun palstaamme. Nyt siitäkin saisi paljon enemmän irti, mutta se ajatus…

Vaimoni Annan kanssa olimme muuttaneet yhteen asumaan jo 1986, Viikin opiskelijakylään. Sitä kuuluisaa itseuudistuvaa agronomikuntaa siis mekin. Anna on samaa kurssia ja luki kasvinviljelytiedettä ja maanviljelyskemiaa. Anna oli myös todella aktiivi Sampsan touhuissa.

Vuoden 87 opiskelin tiiviisti, päätoimittaja-aikana opintokirjaan ei tullutkaan muita merkintöjä kuin todistukset keuhkokuvasta ja äänestys HYY:n vaaleissa. Niissä olin muuten itsekin ehdolla samana vuonna. Perustimme ystäväni D.J. Aakkulan kanssa oman vaaliliiton, kyllästyneinä Viikin äärikepulaisten meihin kohdistamaan katkeraan arvosteluun. Liittomme Riippumaton Keskusta – Hängmattans Center keräsi hyvin ääniä Viikistä, taisin olla jonkinlainen harava itse. Teimme esimerkiksi oman vaalilehden, jota jaoimme luukutus -periaatteella.

Jäin yhden äänen päähän edustajistopaikasta. Varasija – aika tuttua mulle myöhemmältä poliittiselta uralta.

Pravdaan töihin

Kesällä 1988 pääsin kesuriksi Maaseudun Tulevaisuuteen. Opinnot olivat Kenttäkoetekniikkaa- ja ATK-kurssia vaille valmiit ja sainkin syksyllä jatkaa lehdessä vakinaisena veroihin erikoistuvana toimittajana. Aihe oli aika kaukana pääaineestani kasvipatologiasta eikä graduni Ohran verkkolaikkuresistenssistä juuri perehdyttänyt aihepiiriin sen enempää. Onneksi oli tuota käytännön kokemusta maamieskouluajoilta ja tulihan Viikissä suoritettua maanviljelystalouden ja politiikankin opintoja.

Läpäisin ruinaamamme legendaarisen Kenttäkoetekniikan ylimääräisen tentin ainoana paristakymmenestä yrittäjästä ja sain kandin paperit postitse kotiini helmikuussa 1989. Sitä ennen olin jo kyllästynyt Maaseudun Tulevaisuuden Sampsa-lehteen verrattuna jähmeään järjestölliseen ilmapiiriin – ei silti, työkaverit olivat kokeneita ja mainioita kirjoittajia – ja vaihdoin yks kaks Turkuun Turun Sanomien taloustoimittajaksi.

Se oli terve riuhtaisu vaikka palkka olikin yhtä heikko kuin Maastullissa. Opin oikeaan päivälehden rytmiin, kai opin jotain tiukasta kirjoittamisestakin, vaikka tapanani oli laatia turhan pitkiä reportaaseja sunnuntaisivuille. Henki Jarmo Virmavirran Turkkarissa oli kuitenkin kannustava: Eurooppaan oltiin menossa niin, että maalaispoika kavahti hurjaa vauhtia.

Uutistoimituksen loppusyksy 1989 oli mieleen jäävä. Kylmä sota loppui dramaattisesti. Ensin putosi Itä-Saksa, sitten Tsekkoslovakia, ja niin edelleen. Nahinaa oli oikeastaan vain Baltian maissa seuraavana vuonna, mutta silloin oltiinkin jo entisen Neuvostoliiton alueella.

Taloustoimituksen säpinät liittyivät Wärtsilän konkurssiin ja talouden ylikuumenemiseen. Lama oli kuitenkin vasta kaukana edessä.

Anna joutui hakemaan ensimmäisen virkansa Hämeestä, Lepaan puutarhaopistosta maaperäopin lehtorina. Etäparisuhdetta saimme harjoitella mekin muutaman vuoden. Naimisiin olimme menneet jo kesällä 1988. Ei mitään sen kummempaa romantiikkaa, haluttiin vain järjestää hauskat bileet. Taidettiin onnistua.

Turussa en ehtinyt olla montaakaan kuukautta, kun MTK:sta otettiin yhteyttä. Haettiin tiedotuspäällikköä, eikä halukkaita tainnut olla montaakaan. Kova paikka, kyllä kaikki tiesivät, minkälainen jahti maataloutta odotti. EU-jäsenyys oli vedenjakajana.

Suostuin ehdolle ja kutsuivat keväällä 1990 hommiin. Niin palasin taas Simonkadulle, tosin nyt kaikkein pyhimpään, kolmanteen kerrokseen tiedotusta johtamaan.

Viisi kovaa vuotta

Propagandamestarin työt alkoivat – etten sanoisi – ryydikkäästi. Kesäkuun alussa saapastelin töihin ja jo tuloa seuraavana iltana Yleisradion A-studio julkaisi oikein kunnon puolen tunnin vuodatuksen maatalouspolitiikan synneistä. Tekijänä oli vanha tuttu Olavi Sadeoja, jolla ei vuotuista maatalousreportaasia lukuun ottamatta muuta duunia julkisen palvelun laitoksessa ollutkaan. Hän toimi ilmeisesti niin sanottuna keskustelua tasapainottavana tekijänä. Sellaiseen oli varaa vain verovaroin kustannetulla YLE:llä.

Ohjelma oli erittäin massiivinen hyökkäys maataloutta ja MTK:ta kohtaan. Se osui ja upposi heti: viljelijät kävivät todella kuumana. Siinä oli vapaan informaation lipunkantaja idealistisine kuvitelmineen tasapuolisuudesta melko lailla ihmeissään. Tähän sain tottua pari seuraavaa vuotta.

Tietenkin juuri tuo ohjelma oli tarkoitettu eduskuntavaalien keskusteluteemaksi. Demarit yrittivät samaa jo aiemmin, voi sanoa, että kun vihollinen oli lähellä, niin omat joukot oli helppo tiivistää. Harmi vain, että näissä sodissa totuus tai edes sen siemen on aina se välittömin uhri.

Helsingin Sanomat harjoitti kritiikkiä paljon fiksummin. Linja oli kova, mutta terävästi kirjoitettujen juttujen kärki ammuttiin pellervolaiseen elintarviketeollisuuteen, MTK:oon ja keskustapoliitikkoihin. Asiantuntijaulottuvuutta antoivat erikoistutkija Gunnar Niemi tai neuvotteleva virkamies Antero Tuominen. Vieläkö joku muistaa heidät?

MTK oli vahva organisaatio. Parempi sanoa, että Heikki Haavistolla oli kova työmoraali ja hyvät suhteet. Itse talon palkkalistoilla teki vain reilu kolmekymmentä ammattilaista, ei sillä Hakaniemen torin ympäristön ay-bunkkereissa olisi miehitetty yhtä osastoakaan. Mutta apuna oli myös laaja kenttä ja vielä voimissaan oleva poliittinen vaikutusvalta. Sitä oli sekä Keskustan että Kokoomuksen sisällä.

Ei esimerkiksi Holkerin sinipunahallituksen kanssa maatalousasioiden hoito ollut peloista huolimatta erityisen vaikeaa. Keskustan lihomisen pelossa hommat hoidettiin hyvin. Maataloustulojärjestelmä lakisääteisine neuvotteluineen eli kliimaksiaan. MTK:n valtuuskunta sai vielä päättää miljoonasopimuksista kevään kokouksessaan. Kustannusten nousu korvattiin ja vähän annettiin tulonlisääkin. Oi niitä aikoja.

Tiedotusmies oli kuitenkin yksin. Työtoverini lähti nopeasti ministerin avustajaksi eikä äkkiä heikentyneen talouden vuoksi meikäläiselle palkattu hetkeen uutta apua. Sitä tuli vasta, kun EU-jäsenyys alkoi todella hönkiä päälle.

Mitäkö tein? Perustyötäni olivat suhteet tiedotusvälineisiin. Kirjoitin tiedotteita, juttuja, järjestin tiedotustilaisuuksia. Kutsuimme jatkuvasti toimituksia vieraaksemme. Infolounaita Simonkadulla, kahdenvälisiä tapaamisia, savusaunomista Kettulan tilallamme Suomusjärvellä. Laskin, että yhtenä vuonna touko-elokuussa kävin Kettulassa yli 50 porukan kanssa. Vähintään kolme kertaa työviikossa. Ehtooksi sinne, aamuseiskaksi työhuoneelle kirjoittelemaan, ennen kuin puhelimet alkavat taas etsiä vastaajaansa.

Mutta uudistin traditiota. Pyrin saamaan ja sainkin kentän aktiivit mukaan. Koulutin yleisönosastokirjoittamista, lähetin valmista materiaalia. Järjestimme tapahtumia: avoimien ovien päivää, Päivää Maalla, toimittajavierailuja.

Yritin harkitusti luoda imagoa, mielikuvaa. Koulutettu, ympäristöstä vastuuta kantava maaseutuyrittäjä. Aloitimme ensimmäistä kertaa MTK:n historiassa kunnon kampanjoinnin. Kampanjan nimi oli Maaseutua ei voi tuoda.

Alku oli hapuileva, meitä tietenkin pilkattiin, kuten maataloutta kuului pilkata. Syvä lama kuitenkin muutti ihmisten asenteita: perusarvot, myös ne maalaiset juuret palautuivat kunniaan. Viestiämme ryhdyttiin kuuntelemaan.

Muutos alkoi kadulta. Hyvä ystävä –ravintolaketju yritti joskus 93 vielä ratsastaa ruuan hinnalla. Heikki Haaviston kuvalla varustetussa ilmoituksessa kerrottiin, että tämä mies ei hinnoittele meillä. Vastasimme parin päivän päästä ja kutsuimme helsinkiläisiä tuottajahintaiselle hernekeitolle kolmen sepän patsaalle. Jono taisi kiemurrella postitalolle saakka. Ihmiset repivät ravintolan kantakorttejaan ja lehdet kirjoittivat isosti. Pieni isku, mutta osui maaliin.

Se kertoi ilmapiirin muuttumisesta. Tukea tuli, nyt kun alettiin ymmärtää, mitä mahdollinen EU-jäsenyys maaseudulle merkitsi. Poliittisella sektorilla taistelu oli kovaa. SDP oli oppositiossa ja teki kaikkensa heikkojen paikkojen löytämiseksi. Keskusta oli jakaantumassa kahtia jäsenyyden suhteen.

EU-paketti huipentui neuvotteluun koko maata käsittävästä tukiratkaisusta. Heikki Haavistosta oli tullut tällä välin ulkoministeri: sopimus neuvoteltiin lopulta hänen johdollaan. Helmikuun 28. päivä 1994 oli rankka päivä. Presidentti Koivisto painosti neuvottelijoita sopimuksen tekoon, olihan hänen kautensa loppumassa juuri seuraavana päivänä. Sopimus puristettiinkin aamun tunteina – järjestimme melko näyttävän lumimielenosoituksen Espalla EU:n lähetystön edessä sitä ennen – mutta hinta oli kova. Teksti jäi niin tulkinnanvaraiseksi tuen pysyvyyden suhteen, että toistakymmentä vuotta asiasta on säännöllisesti komission kanssa saatu vääntää uudelleen.

Sen jälkeen alkoi fiilaus siitä, mistä oikein oli sovittu. Tämä jatkui aina jäsenyyden alkuun saakka, seuraavaan vuoteen.

Haavisto oli pyytänyt minua avustajakseen jo heti MTK:sta lähdettyään. Tarjous uusiutui hetken päästä, mutta MTK:ssa oltiin vastaan – niin moni oli jo lähtenyt hallituksen leipiin, Esa Härmälä etunenässä Ahon esikuntaan. Ulkoministeriö ja tiukat neuvottelut jäivät siis viralliselta puolelta kokematta.

Kesällä 1994 oli selvää, että jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys, lokakuun 16. päivä. Olin toiminut MTK:n puolelta linkkinä Vaihtoehto EU:lle –järjestöön jo parin vuoden ajan. Alkoi valmistautuminen äänestykseen, kampanjan veturia haettiin. Hain sellaista itsekin, kunnes suostuin pyyntöön lähteä useamman kansalaisjärjestön kampanjapäälliköksi. MTK suostui tähän.

Oman uran kannalta olisi ollut viisasta roikkua MTK:n hommissa ja seurata katseella jäsenyyden toteutumista. Mielestäni asia vaati kuitenkin kunnon keskustelun – niin ja ennen kaikkea olisi vaatinut kunnon ehdot. Kun muitakaan lähtijöitä ei todellakaan ollut, siirsin salkkuni järjestöjen vuokratiloihin Kaivokadulle heinäkuussa 1994.

Kampanjapäällikkönä

Esikoisemme Elli Vanamo syntyi lokakuussa 1993. Anna joutui olemaan pitkään Jorvin sairaalassa ja mulla oli tutusti kiirettä työmaalla. Ehdin pitää puoli päivää isyyslomaa, kun Uudenmaan tuottajaliiton silloinen puheenjohtaja yllätti minut puhelullaan kotoa. Hän paheksui syvästi, etten ollut Simonkadulla vastaamassa johonkin SDP:n tuoreen puheenjohtajan Paavo Lipposen railakkaaseen maatalouskirjoitukseen.

En kertonut lomani todellista syytä vaan lähdin vastaamaan Lipposelle. Myöhemmin minua huvitti, kun Lipposta kehuttiin pääministerikaudellaan siitä, että tämä jäi kotiin isyyslomalle. Anteeksi Elli ja Anna.

Aloitin hiljaiseen aikaan heinäkuussa. Meitä olin minä, tiedotusvastaava, VEU:n pääsihteeri ja kampanjasihteeri. Lisäksi oli koko joukko vapaaehtoisia. Oma lukunsa olivat tosi tiukan linjan kommunistit, joita liikkui yllättävän paljon kampanjan liepeillä. Olisi väärin sanoa kampanjaorganisaatiota poliittisesti vasemmalle painottuneeksi, olihan meillä kaikkien ryhmien ihmisiä ja Ei-organisaatioita laidasta laitaan, Ilkka Hakalehdon ryhmästä alkaen.

Sovimme heti aluksi pelisäännöt: emme tee muuta politiikkaa kuin Ei EU:lle –politiikkaa. Siinä periaatteessa riittikin vahtimista! Onneksi kampanja-aika oli niin lyhyt ja intensiivinen, että saimme suunnattua vähät resurssimme käytännön toimiin.

Rahoituksen perusta oli valtioneuvoston kansanäänestystiedottamiseen myöntämä määräraha. Taisimme saada tästä rahasta Kyllä -puolen virallisen organisaation kanssa saman verran. Rahaa tietysti kinuttiin myös kansalaisilta, MTK:n paikallisorganisaatiot olivat myös anteliaita, pitäjistä tuli suuriakin summia tähän liki talvisodan hengessä käytyyn tappeluun.

Murusiahan ne meidän varamme lopulta olivat vastapuoleen verrattuna. Elinkeinoelämä jyräsi voimallaan jäsenyyden puolesta. Se oli ennakoitua, mutta johtavien tiedotusvälineiden julkinen jäsenyysliputus ja myös mainostaminen tällä asialla ylitti ymmärrykseni. Keskustelu ehdoista ei tässä mielessä ollut kovinkaan tasapuolista.

Valtaeliitti laskikin tässä väärin. Jäsenyyden kannatus putosi, niin että syyskuun alun gallupit näyttivät hetken jopa EI-puolen voittoa. Lopulta tulos oli kuitenkin varsin selvä mutta EI-äänestäneitä oli lähtökohtiin nähden yllättävän paljon, 43,1 prosenttia. Kun tulin kampanjaa vetämään, gallupit povasivat 19 prosenttia, joten siihen nähden jotain tehtiin oikeinkin.

Kampanjan jälkiselvitys vei aikansa, rahat kuluivat tarkkaan, mutta ainakaan ei tarvinnut tehdä Canossan matkaa rahakkaiden pakeille, kuten Kyllä –kampanja teki. Ei silti, eihän meillä osoitetta olisi ollutkaan, vallankin kun Esa Härmälän kipparoima MTK:kin oli muuttunut varautuneeksi jäsenyyden kannattajaksi.

Palasin jo lokakuussa Simonkadulle. Toimisto ei oikein ollut enää entisensä. Esa, entinen työtoverimme, veti järjestöä omalla tyylillään, johon ei kuulunut alaisten kanssa keskustelu siihen malliin, kuin aikaisemmassa elämässä. Uuden puheenjohtajan taidot ja suhteet tunnustettiin, mutta perinteinen Simonkadun henki katosi. Väki alkoi hakeutua muihin hommiin, kuka ministeriöön, kuka Brysseliin, joku lähti yrittäjäksi maaseudulle, kuten minäkin.

Kanafarmariksi Laitilaan

Kesäkuun alussa 1995 pakkasimme Tapiolan kaksiomme kamat Valion jakeluautoon ja siirryimme Annan kotitilalle Laitilaan. Perhe oli kasvanut alkukeväällä, Otto Airikka syntyi helmikuussa Espoon kaupunkiin.

Sukupolvenvaihdosta oli tovi hierottu, mutta EU-järjestelmät olivat sen verran kesken ettei kaupantekoon päästy sinä vuonna. Aloitimme tilan vuokraajina syksyllä, kun sato oli korjattu. Appivanhemmat Eero ja Kerttu muuttivat remontoimaansa Setälän taloon puolen kilometrin päähän, me jäimme asumaan Airikkalaan.

Parituhatta häkkikanaa ja 50 hehtaaria peltoa. Nätti talo, mutta EU-Suomeen auttamatta liian heiveröinen. Ei siitä päätoimista toimeentuloa olisi tullut vasta tilan ostaneille.

Pelkäsin myös maatalouspolitiikan kovenemista enkä ollut siinä väärässä. Sinipuna aloitti samana keväänä ja heti nirhaistiin sovitusta maatalouspaketista 750 miljoonaa markkaa. Kokoomus ei ollutkaan sitoutunut Ahon hallituksessa tekemiinsä päätöksiin ja demareiden kaunat tiedettiin ennakolta. Olihan Lipponen luvannut lopettaa isäntien uhon, melkein luokkasodan hengessä.

Ajattelin, että luomuun ne eivät uskalla koskea, kun vihreätkin on saatu sinipunan takuumiehiksi hallitukseen. Luomulla oli myös markkinapotentiaalia, erityisesti kananmunissa, joiden tilannetta meillä ja muualla vertailimme hyvin tarkkaan. Kävin pariin otteeseen myös Tanskassa ja Ruotsissa tutustumassa tähän nousevaan tuotantomuotoon.

Meillä luomu oli kovin lapsenkengissä, pinta-ala alkoi tosin EU:n myötä nousta. Kotieläintuotanto oli olematonta: sen säädökset olivat aluksi Luomuliiton käsissä eikä käytännön näkökohdille tahtonut löytyä ymmärrystä idealismin laineiden lyödessä korkealta ja kovaa.

Päätimme siirtyä luomuun kesällä 1996. Tein myös suunnitelmat uuden, Suomessa täysin tuntemattoman isomman mittakaavan luomukanalan rakentamisesta. Kevättalven 1996 kaatelin itse kanalarakennuksen puita Lylyvuoren päältä, kunnes sain soiton, joka laittoi vielä fundeeraamaan.

Varsinais-Suomen keskustalaiset pyysivät ehdokasehdokkaaksi kesän europarlamenttivaaleihin. Edustajana ollut Timo Järvilahti oli sen verran kompuroinut julkisuudessa, että hänelle haluttiin vahva vastaehdokas, potentiaalinen läpimenijä myös itse vaaleissa.

Fundeerasin, mutta suostuin. Piirikokouksessa Laitilassa – jossa muuten oli historialliset liki 500 henkeä – käytiin ankara henkien ja tunteiden koitos, Timojen taistelu.

Sain reilun 130 ääntä, hävisin vain 40 äänellä, mitä pidettiin ihmeenä. Puhettani kiiteltiin, perästäpäin. Vanhoilta kaadereilta tuli kyllä päin pläsiä, niin kuin Santeri Alkioltakin kuulemma joskus, siitä, että ylipäänsä uhmasin hyvin rakennettua paikallispoliittista järjestelmää. Liian moni olisi menettänyt asemiaan, jos nuori mies Laitilasta olisi yhtäkkiä rynnistänyt valtakunnan listoille.

Järvilahtea ei lopulta listoille asetettu. Sen jälkeen kyllä oli Varsinais-Suomi vapaaehtoisia väärällään ehdokkaaksi pyrkimässä. Meikäläistä ei kysytty. En yllättynyt siitä, enää.

Raksalla

Kylvöjen jälkeen aloitimme kanalan teon. Perustaksi kaltevaan paikkaan ajettiin kiviä, joita appiukkoni Eero oli vuosikaudet siivoillut pelloilta. Kirvesmiehet Ahtiaisen Marko ja Keskilän Janne olivat hommissa, kun pitkästä tavarasta tehtiin ensimmäistä kanalaa. 50 metriä pitkä, 12 leveä. Vähän kapea nykymittaan. Jälkeenpäin lisättiin kylkeen vielä katettu tarha.

Se nimettiin koerakennuskohteeksi, johon piti tulla oikein investointitukeakin. Ei koskaan kuulunut. Kanalat olivat valtion pannassa, jopa luomu- ja lattiakanalat. Ei tullut kahteen muuhunkaan kanalahankkeeseeni. En saanut sitä edes hakelämpökeskukseen, kun sillä lämmitettiin kanalaa.

Pitäisi varmaan olla vilpittömästi kateellinen muille karjarakentajille, joille tukea annettiin, melko runsaskätisestikin alkuun. No, toisaalta sain tarvikkeet vastaavasti edullisemmin kun ei ollut sitä hintaa nostavaa tukea. Katsokaapa maatalousrakentamisen indeksejä ja verratkaa niitä tukijärjestelmien käyttöön ottoon!

Kanat tulivat sisään vuoden 1997 alussa. Kuten kerroin, luomuhyväksyntä viipyi, koska Luomuliitossa ei oikein päästy ratkaisuun siitä, voiko tällainen entinen MTK-aktiivi olla oikea luomuviljelijä. Toimi rakentamisessakin omin päin ja haki mallia ulkomailta. Suuri vääntö käytiin ruokinnasta. Mulle ehdotettiin jopa kastematojen kasvattamista, jotta kanoille saataisiin tarpeelliseksi koettua eläinvalkuaista! Hoh-hoijaa.

Tilanne laukesi vasta, kun Animalian silloinen toiminnanjohtaja agronomi Jaana Kiljunen ilmoitti, että se vasta eläinrääkkäystä onkin, jossei eläimelle kunnon eväitä anneta. Niin. Kerran olen EU:ta kiittänyt ja se oli silloin kun luomukotielukkasäännöt tulivat direktiiviin. Hulluja olivat monet ehdot sielläkin mutta eivät sentään mielivaltaisia.

Markkinalupaa ei Kauniston kananmunille kuitenkaan vuoteen tullut, ruokinta-asiaa nähkääs vatvottiin asiantuntijaryhmissä. Niillähän ei kiireestä ollut tietoakaan. Ajattelin, että konkurssi tulee näillä luomukuluilla ilman luomuhintaa. Harmitti, kun kaupat ja asiakkaat odottivat, olin tehnyt kovaa myyntityötä lähinnä pääkaupunkiseudun marketeihin, S-kauppoihin etunenässä.

Viimein saapui paperi tärkeä ja pompottaminen päättyi joulun alla 1997.

Rakentaminen jatkui. Seuraavana vuonna reerattiin vanhasta häkkikanalasta luomuversio, kanoja oli silloin kaikkiaan 4000, luomussa lopulta. Saman vuonna tehtiin vielä konehalli ja sen suojiin siirrettävä kuivuri siiloineen. Enää ei tehty omasta puutavarasta kaikkea, elementeistä pystyttäminen kävi kätevämmin eikä aikaa ollut koskaan liikaa.

Kotitilani Alastarolla tuli viljelyymme vuonna 2000. Isän olin kehottanut luomuun vuonna 1996, se sopikin alkuun ihan napakasti molempien tilojen tuotantoon. Kävin myös auttelemassa sen minkä kerkesin. Toisaalta enemmän taisi isä käydä Laitilassa apuna monilla rakennusprojekteilla ja vähän pellollakin.

Haimme myös Kaunistoon kotieläintuotantoa. Kalkkuna- saati broilerrintama ei auennut mutta Haaviston Siitoskanala etsi tuottajaa. Teimme kontrahdin ja rakensimme pikavauhdilla 1300 neliön siitoskanalan syksyllä 2001.

Se oli rankka ja hauska rakennusprojekti. Ohra puitiin elokuun viimeinen päivä ja marraskuun 24. päivä tulivat ensimmäiset kanat sisälle. Kirvesmiehiä ei juuri mistään saanut, elementit pystytettiin Kiikan poikien kanssa ja urakoitiin vielä kattokin vajaassa viikossa.

Villoituksessa, levytyksessä, valuhommeleissa ja laitteiden kokoamisessa meillä oli koko joukko isäntiä porukassa. Onneksi saimme pomoksi Hakalan Manun Paneliasta, hänellä oli hyvin silmää ison hankkeen yksityiskohdille. Itse johdin ja autoin sakkia sen minkä ehdin. Äiti keitteli perunoita, isä ravasi juoksupoikana lautaa ja naulaa, Annalle jäi kanala ja lapset Laitilassa. Toistakymmentä ukkoa oli parhaina päivinä levyttämässä, putkittamassa tai johdottamassa.

Urakkaan tietenkin kuului vielä lämpökeskus vanhaan navettaan, mutta sen sentään teimme vasta joulukuussa. Saavutuksena pidän paitsi tiukan aikataulun myös laatimani budjetin pitämistä. Mihin sitä joutuisikaan, jossei Penttilän Rautavarasto eteläisen Suomen parhaine kierrätysvalikoimineen olisi niin lähellä ja käytettävissä! Romukauppa on aivan liian halventava nimitys tälle talonpojan aarreaitalle.

Alastarolle ja Laitilaan on senkin jälkeen tehty yhtä ja toista, vähintään vuosi ja koppi tahdilla. Pakolliset pari lantalaa, konehalli verstaineen, kuivurin laajennus, suulien reerausta ja vanhan navetan laittoa. Eikä vanha asuinrakennuksemme ole meitä armahtanut. Huusholli alkaa olla ikkunoita vaille läpi käyty – viime kesänä saimme urakoitua uuden tiilikaton pidempine räystäineen.

Tilaa on laajennettu muutoinkin. Peltoa olemme ostaneet ja vuokranneet niin, että reilun viidenkymmenen hehtaarin sijasta viljelemme nyt noin 150 hehtaaria. Vakituisia työntekijöitä meillä on yksi Alastarolla ja lisäksi pappaenergiaa ja kirvesmiehiä silloin tällöin kummassakin päässä.

Luomusta luovuimme pääosin vuonna 2005. Rikkaongelmat – erityisesti hukkakaura – ja markkinavaikeudet kärjistyivät. Oma yhtiömme munittaa kuitenkin yhä luomukanoja Laitilassa, ostoviljan turvin. Tilayhteistyötä sekin, miellä on monta rehuviljan toimittajaa.

Vakavampi yritys

Anna kävi alkuvuodet Turussa töissä, hän oli maaseutukeskus Farman ympäristöekspertti ja kasvintuotantoneuvonnan päällikkö. Lapset olivat perhepäivähoidossa likellä Nurmisen Leenalla: Anna vei, minä hain – tai päinvastoin. Kerttu-mamma oli paljon apunamme.

En lähtenyt syksyn 1996 kunnallisvaaleissa ehdolle, rakentaminen ja tilan kehittäminen vei kaiken vapaa-aikanikin. Anna lähti ja tuli valituksikin. Hän kuitenkin jäi pois jo ensimmäisen kauden jälkeen. Silloin lähdin sitten itsekin ehdolle ja valtuustoon.

Vuoden 1999 EP-vaaleihin minua kysyttiin hyvissä ajoin, vähän niin kuin revanssihengessä. Ajattelin, että voisihan siinä sauma olla. Ja olikin, kunnes keskustaveteraani Mikko Pesälä lähti kilvoittelemaan käytännössä samoista Etelä-Suomen viljelijä-äänistä. Mikko valittiinkin selkeästi.

Kevätkesällä kampanjoin sen minkä pystyin. Minut tunnettiin MTK:sta, Ei-kampanjasta ja siitä, että olin kolmisen vuotta viljellyt palstaani Maaseudun Tulevaisuudessa. Rahaa oli nuukasti, eipä niitä sponsoreita niin hurjasti ollut, elintarvikesektori oli hyvin varovainen, MTK:sta kyllä tuli vahvaa tukea, jonkin verran rahallisestikin.

Sain 16299 ääntä. Yllättävän paljon, monien mielestä. Varasija numero kaksi, Satu Procope nousi niukasti ohi ykkösvaraksi.

Olin kuitenkin tuoreeltaan pikkuisen pettynyt, täytyy myöntää. Läpimenon sauma oli ilmeinen, mutta naamaa olisi pitänyt päästä tekemään tunnetuksi jo kolme vuotta aiemmin. Varsinais-Suomi hoiti pitkän tähtäimen työn melko kehnosti. Satakuntakaan ei piirinä tullut taakse, välipuheista huolimatta.

EP-vaali on valtakunnallinen ja vähemmän innostava, siksi se on ehdokkaalle niin murskaava. Jos et ole valmiiksi julkkis on vaikea nousta framille rahallakaan. Ja sitä resurssiahan minun vaatimattomalla koneistollani ei ollut juuri nimeksikään käyttää.

Brysselin reissuja oli silti tiedossa, sillä tulin valituksi EU:n pysyvän luomutyöryhmän puheenjohtajaksi. Reissasin tällä kirkonkylällä kaikkiaan viisi vuotta, muutama kokous vuodessa, ei sen enempää. Hyvä kokemus silti. Opin tuota eurooppalaista toimintakulttuuria. Saksalaisetkin meinasivat minut syrjäyttää ennen kuin olin tullut valituksikaan. Tehtyä sopimusta ei kunnioitettu. Pysyin kuitenkin tylysti ehdolla enkä suostunut luopumaan tämän saksalaistohtorinnan hyväksi. Hänet valittiin varapuheenjohtajaksi, mutta en ole tavannut häntä enää vaalikokouksen jälkeen.

Mullehan puheenjohtajuus sinällään oli senkin sama mutta kun kerran Suomen paikasta oli kyse, niin ei sitä ehdoitta luovuteta. Tältä paikalta pystyi jonkin verran vaikuttamaan kehittyvään luomusäädöstöön. Uskon saaneeni jouston käsitettä eteenpäin. Joustamattomat, yhtenäiset luomusäädökset Gibraltarilta Nuorgamiin eivät kerta kaikkiaan onnistu, olosuhteet vaihtelevat niin rajusti. Esimerkiksi ulkoilumääräykset oli pääsääntöisesti sorvattu Keski-Euroopan näkökulmasta. Jos näin olisi menetelty, olisi Suomikin jäänyt kokonaan vaille joitakin luomutuotannon muotoja.

Eduskuntavaaleihin

EP-vaalien jälkeen toimin valtuutettuna ja hallituksen jäsenenä Laitilassa. Täällä valtakunnanvaalilla ja omalla julkisuudellani ei ollut suurta merkitystä: pääsin kaupunginhallitukseenkin vasta äänestyksen jälkeen vaikka vaaleissa luottamusta tuli runsaasti.. Useinhan se on päinvastoin: halukkuutta näille paikoille ei ole riittävästi.

Vuoden 1999 vaaleissa Jarmo Kerttula Laitilasta oli ollut ehdolla. Hän sai reilun 1800 ääntä. Ajatus oli monella, että Jarmo menee eteenpäin seuraaviin vaaleihin. Tavoite oli kirjattu jopa kunnallisjärjestön päätökseksi.

Pitkän tähtäimen ajatus oli luonnikas mutta omalta kannaltani koin sen kyllä hankalaksi. Olin tullut piirin ja valtakunnankin tason ehdokkaaksi jo paljon ennen Jarmoa, koin olevani kotikentällä siinä asemassa, että minulta kysyttäisiin ensin, haluanko jatkaa pyrkimistä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Motivaatio raskaan EU-vaalin jälkeen ei varmasti ollut aivan kohdillaan mutta olisinko heittänyt yli 16000 äänen kannatuksen kevyesti syrjään?

Kun omasta piiristä, paljon myös Laitilasta, kysyttiin ehdokkuutta eduskuntavaaleihin 2003, suostuin. Oma kunnallisjärjestöni halusi kuitenkin Jarmon yksimielisesti ehdolle. Se ei ollut poliittisen taipaleeni mukavimpia paikkoja. Jouduin tahtomattani Jarmon ja kunnallisjärjestön kanssa vastakkain kun en itsekään halunnut jättää lupaavaa alkua sikseen.

Sovimme lopulta, että annetaan piirin aluekokouksen tehdä päätös asiasta, kahta laitilalaista ei kuitenkaan listalle kannattaisi laittaa. Voitin tuon äänestyksen kohtuullisen selvästi ja tulin nimetyksi ehdolle.

Särö oli kuitenkin jo tullut kotipesän nurkille. Vaikeasta lähtökohdasta – tarjolla oli istuvia ja entisiä edustajia sekä selvä haastaja – huolimatta sain 4333 ääntä. Taas olin varasijalla ja jokainen päivä toivoa täynnä.

Uusi koitos

Raskasta työtä tuo pyrkiminen, mutta kevään vaaleissa olen taas ehdolla. Lähtö on kannaltani parempi kuin ehkä koskaan aiemmin: edellisten vaalien hyvä tulos on muistissa ja kokenut kansanedustaja Olavi Ala-Nissilä ei enää pyri joukkoon. Tosissaan tässä nyt ollaankin rypistämässä.

Neljän vuoden aikana olen ainakin vanhentunut, mutta on uutta kokemustakin karttunut. Viimeiset kaksi vuotta olen toiminut Vakka-Suomen seutuhallituksen puheenjohtajana. Alkanut kuntauudistus on niinikään vaatinut paljon perehtymistä. Sillä tavalla olen myös palannut juurilleni, että toimin taas aktiivisemmin MTK:ssa, nyt Varsinais-Suomen liiton johtokunnassa.

Ikäni, taustani, koulutukseni ja aika monipuolisen työkokemukseni puolesta uskon olevani kypsä ja valmis vaativaan työhön. Yksitoista vuotta kestänyt tilanrakentamisen putki on sekin sellaisessa vaiheessa, että pystyn jo järjestelemään asioita uuteen malliin. Katsotaan sitten maaliskuussa, kuinka äijän käy.

Tarkoitukseni oli tässä lyhyesti kertoa elämäni vaiheista, tähän saakka. Joistakin asioista kerroin enemmän, toisista en vielä mitään. Olisi ollut kiva selostaa seikkaperäisesti joku neljästä maratonistani, mutta säästän teitä. Olen kuitenkin aika ylpeä siitä, että joskus tuli matka pisteltyä kolmeen ja puoleen tuntiin.

Moni asia perheestä jäi kertomatta, lasten kasvaminen, luetut sadut ja yhdessä tehdyt Airikkalan Sanomat. Kirjoittamatta jäi hankalista hetkistä peltotöissä tai paskaraapan hitsaushommissa: osan olen tainnut jorista jo Maaseudun Tulevaisuudessa, ovat vielä juttuja pyytäneet. En ole kerrannut valtuustotaisteluja kyläkouluista enkä ruokahuollon säästöistä, en ankaria kamppailuja Laitilan ja Ukin yhteishankkeiden edistämisestä. Ikämiesjalkapallon voitot ja tappiot on kertaamatta eikä se yksi lauantaikiekon hyvä lättysyöttökään ole vielä historiaan päässyt.

En kirjoittanut mitään Huolenkantajista, maaseutupolitiikan keskustelukerhosta, jonka Kuisman Juhan kanssa kokosimme 90-luvun alkupuolella. Liian vähälle jäivät monet ystävyyssuhteet, joita opiskelu-, MTK- ja kampanja-aikanani solmin monien saman- ja erimielisten tuttavien kanssa. Niukille jäi kertomus, siitä, mitä on ollut eläminen maatalouden rakennemuutoksen etulinjassa, heti EU-jäsenyyden jälkeen.

Hyvä niin. Jatkan joskus. Ehkä muistelmilla, kun olen seitsemänkymmentä.

Jos jaksoit lukea, niin kenties tämä kuitenkin auttoi Sinua hahmottamaan, mikä mies meikäläinen oikein on. Kiitos seurasta.

Timo Kaunisto